Tarinoita rannikolta, Luku 9

Luku 9 - Eli jälleennäkemisen riemu

Vihdoin ja viimein koitti se ilta, jota olin odottanut kuukausia. Tammikuun kuudentena istuin Accran lentokentällä malttamattomana. Perheeni kone oli juuri laskeutunut Ghanaan! Mieletöntä!

Oli tietysti aivan ihanaa nähdä perhe pitkästä aikaa. Ennen Ghanaan muuttoa asuin vielä vanhempieni luona, joten en ollut tottunut olemaan näkemättä niitä niin pitkään aikaan. Tuntui tosi epätodelliselta nähdä ne, varsinkin Ghanan ympäristössä.

Perhe saapui myöhään illalla, joten siirryimme suoraan Salvation Army Hostellille. Siellä esittelin perheeni Kwamelle, minkä jälkeen söimme huoneessamme mun kaupungilta ostamaa iltapalaa ja skumppaa.

Heti seuraavana aamupäivänä suuntasimme kohti Cape Coastia. Valitsin kulkuneuvoksi ilmastoidun Ford "trotron", joka on euroopplaistenkin standardeilla mukava kulkuneuvo. En halunnut heti alkuun tunkea vahempiani laukkuineen päivineen oikeaan trotroon.

Matkalla vaihdoimme kuulumisia ja esittelin ikkunasta Ghanan arkea. Hauskaa miten pienet ja arkiset asiat oli niille eksoottisia. Etäisesti muistin itseni samassa tilanteessa reilu neljä kuukautta sitten. Silti tuntui, että siitä olisi paljon kauemmin. Nauratti muisto siitä, että innoissani kuvasin ihan tavallisia naisia, jotka kantoivat banaaneja päänsä päällä.

Saavuimme Cape Coastiin juuri ennen pimeää. Söimme herkullisen illallisen yhdessä ja painuimme pehkuihin, sillä seuraavana aamuna oli aikainen herätys.

Aamulla suuntasimme sitten Kakumin riippusiltakävelylle ja sieltä Hans Cottage Botelin krokotiilien luo. Kerroin paikoista jo aiemmin vieraillessani siellä loka- marraskuun vaihteessa Ann-Sophien ja Maijun kanssa, joten en takerru nyt yksityiskohtiin. Sen vain kerron, että riippusillat olivat äidille aika kova pala ja isä oli melko kankeana koskiessaan krokotiiliin. Se oli hauskaa!

Kuten aiemmallakin vierailullani, suuntasimme seuraavaksi Cape Coastin orjalinnaan. Siellä oppaamme aksentti oli niin vahva, etteivät vanhempani edes meinanneet ymmärtää häntä. Jouduin siis tulkkaamaan kierroksen. Opas luuli varmaan, etteivät vanhempani puhu englantia, vaikka he kumpikin käyttävät sitä jatkuvasti työssään.

Linnan jälkeen oli aika siirtyä seuraavaan kohteeseemme: Biriwaan. Kylään ajoi taksilla Cape Coastista vain reilu vartin (+ lukemattomat poliisien pysäytykset ja lahjusten maksut). Biriwassa sijaitsee pieni rauhallinen rantahotelli, jonka on omistanut saksalainen nainen yli 30 vuotta. Paikka oli ihastuttava. Meidän lisäksi hotellissa oli vain muutama perhe ja saimmekin viettää aikaa altaalla rauhassa. Kavereiden kanssa Ghanassa reissatessa budjetti on ollut aina minimi, joten oli todella luksusta voida tilata ravintolassa listan kalleinta ruokaa ja nukkua ilmastoidussa huoneessa. Silti seura oli tietysti paikan kohokohta.

Niinpä lomailimme. Söimme, uimme, luimme, pelasimme erilaisia pelejä, katselimme valokuvia reissultani, muistelimme menneitä, suunnittelimme tulevaa ja vain nautimme toistemme seurasta. Oli niin täydellistä.

Sunnuntaina lokoilua oli silti saatu tarpeeksi ja oli mukava suunnata kohti Kumasia. En kuitenkaan ollut tajunnut ottaa huomioon, että sunnuntaisin paremmat bussit kulkevat vain harvoin. Tässä tapauksessa kerran aikaisin aamulla. Niinpä jouduimme matkustamaan MMT-bussilla, eli mun vakiobussilla, joka on ilmastoimaton ja halpa. Siellä sitten istuttiin kuin sillit purkissa hiestä märkinä ja kuunneltiin afrikkalaista musaa bussin kaasuttaessa kuoppaisia teitä kohti Kumasia.

Sunnuntai-iltana vein perheen meidän kämpille, jossa me tavattiin Ann-Sophie. Ostettiin kadulta nuudeleita ja syötiin ja pelattiin pelejä yhdessä yömyöhään.

Maanantaina suunnattiin Ann-Sophie mukanamme keskustaan. Esittelin keskustorin, joka on koko Länsi-Afrikan suurin tori. Ostimme vinon pinon afrikkalaisia printtikankaita ja muuta paikallista tavaraa. Melko pian väenpaljous alkoi kuitenkin ahdistaa siskoani. Tori koostuu yli 10 000 myyntikojusta, joiden välistä mahtuu juuri ja juuri kävelemään. Joka puolella on todella paljon ihmisiä, ahdasta ja meluisaa. Pahaa olo tuo myös helteessä seisovan lihan haju. Niinpä suunnattiin torilta pois ja lounaalle kivaan ravintolaan Adumissa.

Martina liittyi meidän seuraamme hetkeksi ja suuntasimme Adumin toiseen päähän ostamaan afrikkalaisia matkamuistoja. Mukaan tarttui naamaria, kulhoa ja korua.

Tiistaina koulu alkoi loman jälkeen uudelleen. Lähdimme koko perheen voimin aamun koulubussikierrokselle. 5:30-8:00 ajoimme heräilevän Kumasin katuja pitkin ja poimimme kyytiin koulun lapsia. Lapset olivat kummastuneita bussin neljästä valkoihoisesta.

Koulupäivä oli melko rauhallinen, sillä alle puolet lapsista tuli ensimmäisenä päivänä kouluun. Se oli ihan hyvä, sillä nyt perheelläni riitti aikaa leikittää jokaista lasta yksitellen. Oppilaat esittelevät innoissaan osaamiaan loruja ja lauluja. Olin tosi ylpeä miten hyvin ne muisti ne lomankin jälkeen.

Koulun jälkeen leikimme vielä hetken pihalla lasten kanssa, mutta sitten oli aika pakata laukut ja saattaa perhe lentokentälle. Hyvästit olivat helpommat kuin olin odottanut. Alla oli lähes kuukausi matkustelua, joten oli kiva palata kotiin ja omien lasteni luo. Tämä selvästi helpotti hyvästejä. Tiesin jatkavani elämää, josta pidän. Muutenkin viikon aikana ehti hyvin huomata, miten roolini perheenjäsenenä on muuttunut. Olen itsenäistynyt Ghanassa luonnollisesti paljon. Asiaa korosti vielä se, että nyt olimme maassa, jonka mä tunnen. Niinpä mä suunnittelin päivät, järjestin kuljetukset, tingin hinnat ja muutenkin olin vastuussa viikon järjestelyistä.

Silti on helpottavaa tietää, että vain alle kahden kuukauden kuluttua nähdään uudelleen.

Ja niin päättyi mun reissu tällä kertaa. Monta rannikkokohdetta kierrettiin, useimmat jopa kaksi kertaa. Silti hyvältä matkalta on aina hyvä palata kotiin.

Riippusilloilla

Isä ja kroko

Naiset orjalinnalla

Sisko ja sen sisko

Altaalla oli ihana viilentyä

Synttärisankari aamiaisella

Biriwan aamiainen

Harmattanin aikana ilma oli sakeana Saharalta tuulen mukana tulevasta hiekasta

Isä aidolla trotromatkalla Kumasissa

Eeva ja isä ravintolassa

Äiti ja Ann-Sophie

Eevan selfie lasten kanssa

Della ja Eeva

Roberta ja äiti

Kennedy ja isä

Oikeen kunnon perhepotretti!

Tarinoita rannikolta, Luku 8

Luku 8 - Eli ei mitään niin kovin erikoista

Ikävän ryöstötapauksen vuoksi meillä kului siis yksi päivä Cape Coastin poliisiasemalla. Tää tietysti vähän muutti aikatauluja. Suunnitelma oli ollut matkustaa Cape Coastista Accran kautta Suoraan Ada Foahiin, mutta jouduttiinkin viettämään yö Accrassa.

Ei se mitään. Suunnattiin Salvation Army hostelliin, jossa siis asuin muutaman viikon projektien vaihdon ajan. Oli kivaa nähdä pitkästä aikaa tuttuja vakioasukkeja. Illalla käytiin läheisessä baarissa ja sitten tavattiin Ann-Sophie ja sen äiti italialaisen gelaton merkeissä. Oli siis varsin mukavaa.

Seuraavana aamuna sitten suunnattiin Ada Foahiin, eli paikkaan, jossa Volta-järveltä lähtöisin oleva Volta-joki laskee mereen.

Vietettiin Fabiennen kanssa Ada Foahissa muutama päivä. Paikka oli ihan kiva, mutta ei maailmoja mullistava. Oltiin siinä vaiheessa nähty jo niin monta mieletöntä paikkaa, ettei ranta enää antanut anteeksi todella likaisia vessoja, kallista ravintolaa ja huono palvelua. Niinpä vain muutaman päivän jälkeen palattiinkin jo Accraan.

Accrassa meitä odotti Martina. Vietettiin pari todella kivaa päivää. Syötiin herkkuja, joita vain Accrasta saa: italialaista jätskiä, donitseja, smoothieita, juustoa ja sipsejä. Ah! Käytiin myös illallisella intalialaisessa ravintolassa Escapesta saadun uuden ystävän kanssa.

Fabienne matkalla hostellille jokea pitkin veneen kyydissä

Pussi-illallinen! Vettä, riisiä, tomaattikastiketta, kananmunia, paistettuja keittobanaaneja, papumuhennosta ja mangoja

Poimin rannalta muovipussillisen simpukoita

Aamiaista

Ranta oli kyllä aika kiva

Intialaisessa ravintolassa tarjoilija otti meistä varsin epäedustavan kuvan!

Tarinoita rannikolta, Luku 7

Luku 7 - Eli uudenvuodenbileet

Päivä ennen uuden vuoden aattoa jatkoimme matkaa Busuasti kohti Cape Coastia. Matka taittui melko kätevästi. Busuasta jaetulla taksilla Agonaan, Agonasta trotrolla Takoradiin, Takoradista trotrolla Cape Coastiin ja viimeiset metrit taksilla hotellin oven eteen. Jokaisessa välissä vähän evästä ja paljon erimielisyyksiä rinkkojen mukaan ottamisen hinnoista.

Pimeän laskiessa pääsimme perille. Suuntasimme uudeksi vuodeksi Cape Coastiin, sillä siellä on Oasis-niminen baari, joka oli kuulemma erittäin suosittu obronien keskuudessa. Ja tämä tosiaan piti paikkansa. Uudeksi vuodeksi kaupungin kaikki hostellit ja hotellit olivat täyteen varattuja. Meidän hotelilla meitä oli noin 30 hengen porukka, joka koostui ICYE:n ja Lozu Ghana:n vapaaehtoisista. Lisäksi mukaan oli tarttunut monta poikaystävää, naapuria tai tutun kaimaa.

Uuden vuoden aattona kokoonnuimme kaikki hotellin kattoterassille illalliselle. Koska meitä oli niin monta, olimme tilanneet ruokamme jo aiemmin aamulla. Mä tilasin pizzan. Ah. Odotin sitä innolla koko päivän ajan. Mutta universumi päätti jälleen puuttua peliin. Illalla kaikki muut saivat kyllä ruokansa, mutta keittiö oli unohtanut mun pizzan. Ja siinä vaiheessa kun virhe tajuttiin oli jo liian myöhäistä: kaikki ainekset oli loppu! Pahus! No hätä ei ollut tämän näköinen. Lohdutukseksi baarista löytyi mun nimistä valkoviiniä.

Matkalla baariin ostin kadulta vähän nuudeleita ja ahtasin ne pikavauhtia jonottaessamme baariin. Oasis sijaitsi aivan meren rannalla, joten baarin "sisältä" ulos astuessa oli jo rantahiekalla. Sisätilatkin olivat tosin ulkona, mutta katettuna. Ilta oli ikimuistoinen. Joimme, tanssimme ja nauroimme. Tutustuimme uusiin ihmisiin. Ihailimme ilotulitteita. Istuimme kokon äärellä. Ja palasimme hotellille aamu kuudelta. Eli suksee!

Olimme etukäteen ottaneet selvää, että joka tammikuun ensimmäinen torstai Elminan kaupungissa järjestetään perinteiset katufestivaalit. Niinpä uuden vuoden päivänä univelkaisina matkustimme läheiseen Elminan kaupunkiin. Mutta eipä siellä mitään festivaaleja ollut. Tyypillistä. Muu porukka päätti viettää päivän kierrellen Elminan orjalinnassa, mutta mä olin ollut siellä jo aiemmin, enkä halunnut maksaa uudestaan kallista sisäänpääsymaksua. Niinpä nukuin päiväunet orjalinnan respan puupenkillä. Tyylikästä, eikö?

Paluumatkalla Elminasta kävi ikävä tapaus: Fabiennen laukku ryöstettiin avonaisesta taksin ikkunasta. Perjantaipäivä kuluikin siksi poliisiasemalla silminnäkijälausunnon parissa. Koska Ghanan poliisi on erittäin korruptoitunut, emme edes saaneet vakuutusta varten tarvittavaa rikosilmoituslomaketta, koska emme suostuneet maksamaan siitä maltaita. Hukkareissu siis.

Pyhää Annaa

Fabienne, mä ja Martina Oasiksessa

Uuden vuoden raketit

Martina

Meidän uusia kavereita

Porukalla Elminaan

Väsähtäneenä hotellilla

Vasemmalta: Beyin, Ankassa, Cape 3 Points, Busua, Takoradi, Elmina, Cape Coast

Tarinoita rannikolta, Luku 6

Luku 6 - Eli varsinainen rantaloma

Valitettavasti kaikki kiva loppuu joskus ja meidän oli pakko jättää paratiisimainen Escape. Escapessa meidän mukaamme oli liittynyt Kaja, saksalainen ICYE:n vapari. Kaja ja Ann-Sophie kuitenkin lähtivät Escapesta mua päivää aiemmin. Martina sen sijaan jäi vielä yhdeksi päiväksi pidempään. Fabienne ja mä ei kuitenkaan reissattu kaksin, vaan saatiin seuraa kahdesta uudesta tuttavastamme: italialaisesta surffari-Matteosta ja espanjalaisesta vapari-Liamista.

Matteon, Liamin ja Fabiennen kanssa jätettiin Escape aamu kuuden trotrolla. Jo ennen puolta päivää saavuttiin Busuaan. Matteo oli asustellut Busuassa ennen Escapeen muuttoa useamman viikon ja täten paikka ja ihmiset olivät hälle tuttuja. Niinpä luotimme Matteon suosituksiin ja varasimme pienen mökin Alaska Beach Resortista.

Busua oli varsinainen lomakylä. Upeaa rantaa reunusti rinta rinnan useita hotelleja ja ravintoloista leijaili eurooppalaisia tuoksuja. Vaikka eristäytynyt luonnon rauha onkin enemmän mun juttu, nautin tästäkin rantalomasta. Iltaisin ammuttiin raketteja ja soitettiin rumpuja valtavien kokkojen vierellä. Sain ranskalaisia, burriton ja lettuja. Kävin jopa ostoksilla kylän pääkadulla.

Paikka oli siis pystyssä varsinaisesti vain turisteja varten, joista suurin osa oli länsimaalaisia. Obruneja oli joka puolella! Mutta silti fiilis ei ollut lainkaan länsimaalainen. Kaipa Busuaan löytävät turistit ovat reissanneet keskimäärin jo hieman enemmän Afrikassa. Niinpä valkoiset eivät olleet lainkaan tyypillisiä tuppisuita, vaan afrikkalaisen puheliaita! Oli myös hauska huomata, että varsin monella oli sama suunnitelma kuin meillä: matkustaa rannikkoa pitkin koko joululoman ajan. Niinpä tapasimme monta tuttua, jotka olivat majoittuneet jo aiemmissa kohteissamme samoissa kylissä kanssamme.

Matteo vietti kanssamme vain yhden päivän, mutta Martina liittyi heti seuraavana päivänä porukkaamme uudestaan. Makoilimme riippumatoissa ja rannalla. Luimme kirjoja. Nauroimme, söimme ja uimme. Kävimme viereisessä kylässä Butressa. Vuokrasimme vesiskootterit ja ajoimme 80km/h keskellä valtavia aaltoja. Vietimme siis lomaa.

Busuan kohokohdat:
-vesiskootterin ajaminen
-maailman paras lettu

Matteo, Liam ja mä rantakävelyllä

Martina, mä ja Fabienne ihaillaan Busuan rantaa vuoren huipulta.

Rantakävelyllä

Liamin hiukset ja parta letitettiin

Alaska Beach Resortin mökit

Mä, Martina ja Liam lettuaamiaisella

Maailman historian paras lettu

Martina ja mä valmiina vesiskootteriajelulle

Nyt mentiin!

Tyypillinen sekasorto, kun elää kuukauden rinkasta

Tarinoita rannikolta, Luku 5

Luku 5 - Eli kuinka löysin onnen

Beyinin järkyttävien kokemuksien jälkeen oli vähintäänkin kohtuullista, että seuraava kohteemme osoittautui paratiisiksi.

Cape 3 Points on Ghanan eteläisin piste. Sen välittömässä läheisyydessä sijaitsee Escape 3 Points ekomajatalo. Yksinkertaisemmin kutsuttuna: paratiisi.

Escape 3 Points koostuu useasta keskelle viidakko rakennetusta bambumökistä ja yksityisestä täydellisestä hiekkarannasta. Mutta olen nähnyt Ghanassa upeita rantoja ennenkin. Olen nukkunut bambumökeissä ja ladannut puhelimeni aurinkoenergialla. Silti tämä paikka oli jotain aivan sanoinkuvaamattoman täydellistä.

Paikka oli keskellä sademetsää. Niinpä kaikki asukkaat söivät aina majatalon omassa ravintolassa. Ulkoilmaravintolassa oli suuret pöydät, joidenka ääreen toisilleen tuntemattomat asukkaat kerääntyivät syömään, pelaamaan korttia ja kertomaan matkustustarinoitaan. Paikassa oli aivan omanlaisensa yhteisöllisyys.

Kännykät eivät toimineet ja internet oli turha haave. Sen sijaan paikan jamaicalaishenkisessä baarissa oli valtava kirjasto, josta sai ottaa kirjan jos jätti tilalle toisen. Makasin rannalla, uin kirkkaassa meressä, rohmusin hömppäkirjallisuutta ja tutustuin lukemattomiin uusiin ihmisiin eri puolilta maailmaa.

En voi sanoa olleeni koskaan niin onnellinen missään muussa paikassa.

Vietimme Escapessa joulua. Jouluaattona juhlimme aamuyöhön asti ravaten rannalle pystyten muovikuusen ja baarin väliä. Maistoimme erimakuisia shotteja paikallisesta puusta valmistetun akpeteshie-alkoholin muodossa. Valkosipuli oli aika erikoinen. Rannalla meitä valaisi niemen kärjessä oleva majakka, tähdet ja tulikärpäset.

Joulupäivän on Ghanan varsinainen joulu, joten kyseisenä iltana ravintolassa oli jouluillallinen. Keräännyimme siis kaikki pitkien pöytien ääreen nauttimaan herkullisista merenelävistä ja miellyttävästä seurasta. Illalla sytytimme rannalle kokon ja rantabaari tanssilattioineen aukesi lyhentämään ravaamistamme.

En voi edes sanoin kuvailla tuota paikkaa. Sen henki pitää kokea itse. Siihen rakastuu. Niinpä jäimme paikkaan vielä yhdeksi ylimääräiseksi yöksi. Sängystäni näkyi meri.

Rinkkojen kanssa löydettiin meidän kaksikerroksinen mökki

Ann-Sophie rantakävelyllä

Yksi joulun kolmesta pöydästä

Majatalon omistaja oli myös aika haka baarimikko!

Palavia shotteja

Hengailua yöllä rannalla

Jouluaterialla mm. mustekalaa ja kaneliriisiä

Tanssimista kokon ympärillä

Joulupäivänä käytiin kans ihailemassa maisemia majakasta


Tarinoita rannikolta, Luku 4

Luku 4 - Eli kuinka universumi vihaa mua

Beyinissä on mahdollista varata opastettu kilpikonnakävely. Ne otukset on ehkä sulosimpia ikinä, joten oltiin tietty ihan messissä.

Tarkoitus oli lähteä matkaan kymmeneltä illalla. Lähdettiin kahdelta yöllä. Perus Ghana.

Mulla oli alla neljä lähes nukkumatonta yötä ja se hitsin ruokamyrkytys, joten voin rehellisesti vakuuttaa, että mun huonokuntoisuus ei johtunu vain siitä, että oon huonokuntoinen (vaikkakin oon). Niinpä kompuroituani tunnin pehmeässä rantahiekassa totesin, että tää laiva laskee nyt ankkurinsa tähän. Pitihän mun kuitenkin vielä jaksaa sama matka takaisinkin! Yksin en voinu kuitenkaan hostelille palata, sillä oli pilkkopimeää, enkä olisi mitenkään tunnistanut minkä palmun jälkeen rannalta pitikään kääntyä pois. Niinpä istahdin rantahiekkaan ja vakuutin muille voivani odottaa heitä siinä tunnin.

Jos istuu yksin rannalla aivan säkkipimessä, voi kuulla kaikenmoisia ääniä. Aallot heittää rantaan kaikenmoista roinaa, tuuli rapisuttaa palmun lehtiä ja vannon, että jossain ulvoi ihmissusi tai vampyyri tai vaan joku hullu metsässä apinoiden kasvatta ihmislapsi, joka oli valmiina paistamaan mut elävältä nuotiolla. Eli on sanomattakin selvää, että aivojeni valkokankailla alkoi pyöriä jokainen kauhuleffa, jonka olen koskaan nähnyt.

Tästä huolimatta ensimmäinen tunti rannalla vierähti suhteellisen sutjakkaasti. Koitin saada ajatuksia muualle etsimällä taivaalta isäni opettamia tähtikuvioita. Yritin myös laskea tähdet, mutta sekosin laskuissa joskus viidensadan jälkeen. Lopulta päätin lähteä etsimään hostellia, mutta mun kännykässä ei ollut kenttää. En voinut vain lähteä ja antaa kavereiden etsiä mua paniikissa rannalta koko yötä.

Toisen tunnin vierähtäessä käyntiin mereltä puhaltava tuuli alkoi tuntua jo Suomen -20 asteen pakkasilta. Yritin ensin liikutella varpaita, puhallella sormiini lämmintä ilmaa. Mutta tuuli vain yltyi ja pian hampaat alkoivatkin jo kalista. Panikoin. Suomessa mulla oli lämpökerrastot ja villasukat, mutta nyt oltiin Afrikassa. Miten täällä suojaudutaan kylmältä?

Lopulta inspiraation toi ne samaiset elukat, joita olin alunperin lähtenyt etsimään. Kilpikonnat! Nehän kaivautuvat hiekkaan! En ollut ollenkaan varma oliko tää joku puolison houkuttelemis -keino vai kylmyyden sietämistä, mutta päätin yrittää. Kaivauduin hiekkaan ja kuinka ollakaan, sain vähän tuulensuojaa! Ou jea!

Ja silloin universumi, tämän tarinan pahis jälleen, päätti uudestaan pilata elämäni. Se nimittäin lähetti mereltä tsunamin. Okei, no ehkä ei ihan tsunamin, mutta melkeen! Vaikka olin kaivautunut n. 20metrin päähän rantaviivasta ja kököttänyt samalla paikalla ja toista tuntia, yllättäen valtava aalto pyyhkäisi mun ylitse. (Myöhemmin yksi italialainen surffari Matteo selitti mulle mistä tämmöinen meren outo käytö johtuu, mutta Matteoon palaan myöhemmin.)

Niinpä makasin hiekassa aivan jäässä ja aivan litimärkänä ja kirosin universumia. Kaipa se ne haukut kuuli, sillä kolmannen tunnin alettua mun puhelin soi! Mulla oli yksi palkki kenttää! Mutta universumi se vain pilkkasi mua. Ann-Sophie soitti, että ne eivät olleet vielä edes kääntyneet takaisinpäin! He eivät palaisi siis vielä ainakaan viiteen tuntiin...

Päätin, että nyt riitti. Ilmoitin, että kyllä mä yhden hostellin löytäisin. Opas neuvoi, että metsän takaa löytäisin tien, joka veisi takaisin Beyiniin. Ja niin löysinkin, pienen eksymisen jälkeen.

Lähdin kävelemään taskulamppuni valossa Beyniä kohti rukoillen, että jokin auto ajaisi ohitse. Ja jo vain, hetken kävelyn jälkeen takaatani alkoi lähestyä ajovalot. Kiitin mielessäni universumia ja valmistauduin huitomaan taskulampullani. Mutta universumi nauroi makeasti ja rikkoi taskulamppuni. Auto ajoi ohitseni näkemättä pimeässä huitovaa tyttöä. Sen ohi ajettua taskulamppuni syttyi taas palamaan. Jes...

Alkuun näin vain metrin eteeni, mutta puolen tunnin kävelyn jälkeen aamu alkoi hiljalleen sarastaa. Kävelin kylän läpi, jossa ei ollut yhtä kulkukoiraa lukuunottamatta mitään elon merkkejä. Mun askeleet hiekkatiellä kaikui takaisin betoniseinistä.

Lopulta saavuin tuttuun kylään ja tutulle hostellille. Tunsin itseni maratonvoittajaksi. Kunnes muistin, Avaimet huoneeseemme olivat Ann-Sophiella. Hostellin työntekijä vahvisti pelkäämäni: vara-avaimia ei ollut.

Tässä vaiheessa silmäluomet painoivat jo monta tonnia, joten kaivoin jostain roskakasasta esiin vanhan pahvilaatikon ja avasin sen patjaksi. Ja niin kävin siihen makaamaan litimärissä vaatteissani.

Aamukahdeksan jälkeen muut palasivat. Eivätkä edes olleet nähneet kilpikonnia.

Houkuttelisko sua viettää yö rannalla? Mieti uudestaan